Where the lunatics goes?

Braeden Casen
Tuhahdin hiljaa. "Hyvä on", tokaisen nopeasti, eikä tarvinnut kauaa odottaa, kun olin jo huoneen ulkopuolella. Eihän siinä mennyt kuin melkein vuosi. Laskin kädet puuskasta pois, mutta nostin ne nopeasti takaisin puuskaan.
Jonkin ajan päästä olisi tarkastus, joten olisi hyvä jos pääsen huoneeseeni nopeasti. Rupesin kävelemään nopeammin, jotta pääsisin huoneeseeni. Pian olin huoneeni ovella ja astuin sisälle. Lysähdin sängylle selälleni. Nostin kämmenselkäni otsalleni ja suljin silmäni.

Evie Reed
Tärinäni voimistuu, kun minulle tuntematon naikkonen ehdottaa rauhoittavia. Inhoan lääkkeitä, ruiskuja, pillereitä, jokaikistä lääkkeen muotoa. Suuri huojennus kulkee kehoni läpi, kun mies kertoo, ettei käytä lääkkeitä tähän hätään. Oloni helpottuu myös siitä, että he saavat pyynnön lähteä. Kuuntelen puolella korvalla muiden keskustelua. "K-kiitos", sanon hiljaa kallotohtorille, kun muut ovat lähteneet huoneesta (?). Mies kääntyy jälleen minun puoleeni ja kertoo olevansa todellinen. Kurtistan kulmiani. Minusta on hyvin ahdistavaa, että hän katsoo minua noin tarkkaan - analysoi liikkeitäni - mutten tiedä kuinka kertoisin asian, joten päätän kestää sen. Pudistan päätäni. "Minulla ei ole omaa psykologia. Tulin vasta eilen tänne", kerron kallon kutistajalle. Kehoni alkaa asettua ja tärinä rauhoittuu. Katsahdan vasemmalle puolelleni ja huomaan hahmon jälleen vierelläni. "Miksi teit niin? Minusta se ei ollut ollenkaan hauskaa. Säikäytit minut todella ja katso nyt mitä sait aikaan", tiuskaisen todentuntuiselle hahmolle. Unohdan saman tien, että tohtori oli aiemmin kysynyt nimeäni. Pidän katseeni lukittuna vasemmalle puolelleni.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
En ollut varma johtuiko se minusta vai katseestani, mutta tuntui siltä kuin olisin saanut neidin vaivaantuneeksi. "Anteeksi", tokaisin nopeasti ja siirsin katseeni muualle huonetta. Kulmani kuitenkin kurtistuivat, kun kuulin, että neidillä ei ollut psykologia ja että hän oli rantautunut laitokseen eilispäivänä. En kuitenkaan kerennyt vastaamaan äskeiseen mitään, kun tummahiuksinen olikin jo puhumassa itsekseen. "Onko täällä joku toinenkin meidän kanssamme? Joku, jonka sinä kenties tunnet entuudestaan?" kysyin varovasti, ettei neiti saisi toista hepulia, ja päätin katsoa tilannetta sillä näkökulmalla niin kuin minäkin tuntisin kolmannen persoonan läsnäolon.

Evie Reed
Käännyn varovasti miehen puoleen hänen keskeyttäessä jutteluni hahmon kanssa. Kallistan aavistuksen verran päätäni vasemmalle katsoessani tohtoria. "Älä kuuntele häntä. Hän haluaa sinut vaikeuksiin", ääni vierelläni kuiskailee. "Mutta minusta hän vaikuttaa vilpittömältä. Kai minä saan vastata?" kuiskaan tummalle hahmolle. Hipaisen hiuksiani ja huitaisen kädellä vierelleni. Olento katoaa. Silmäni suurentuvat, mutta pysyn rauhallisena. "Kyllä", vastaan lopulta. Vilkuilen ympärilleni ja vain odotan, että olio hyökkää - niin ei kuitenkaan tapahdu. "Olen nähnyt sen pienestä pitäen", kerron miehelle lähes kuiskaten. Nostan ruskeat silmäni tohtorin silmien tasolle: "Näitkö sinäkin hänet?" Hieraisen vasenta käsivarttani. "Nimeni. Sitähän sinä kysyit?" mieleeni palautuu yhtäkkiä. "Evie Reed, muistelisin", tuijotan seinää kallotohtorin takana. "Satutatko sinä minua?" kysyn hiljaa.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Niin uskomattomalta kuin se kuulostikin, minusta tuntui, että minä olin se kolmas pyörä tässä keskustelussa. Neiti kuitenkin sai päätettyä keskustelunsa tämän näkemänsä ihmisen kanssa ja kääntyi puoleeni. "Rehellisesti sanottuna neiti Reed ei, en nähnyt häntä, mutta tunsin kyllä kolmannenkin osapuolen läsnäolon", vastasin puolitotuudella ja hieraisin niskaani ja olin astelemassa pöytäni taakse suojiin, kunnes neiti kysyi pysäyttävän kysymyksen. Käännyin oitis kannoillani ja katsahdin neitiä kulmat kurtussa. "En minä aio satuttaa sinua neiti Reed. Ikimaailmassa. Miksi sinä niin luulet?" kysyin vakavoituen ja jatkoin pienen tauon jälkeen, "Sitäkö "Hän" tekee? Satuttaa sinua?" Otin askeleen lähemmäksi tummahiuksista, joskaan en uhkaavasti.

Evie Reed
Lasken pettyneenä katseeni alas, kun mies kertoo, ettei hänkään näe sitä. "Hyvä on", kuiskaan. Seurailen hiljaa vastausta odottaen tohtorin liikkeitä. Vilkuilen ympärilleni katse alhaalla. "Niin kaikki minulle ovat tehneet", vastaan totuuden mukaisesti. Annan kallon kutistajan tulla lähemmäs. Nostan varoen katsettani ylemmäs. "Tai siis.. en enää taida erottaa todellisuutta ja mielikuvitusta", totean kysyvään sävyyn. "Tai niin minulle sanotaan. Sitten he kyllästyvät ja lyövät", selittelen aikani, kunnes hahmo palaa taas näkyviin. Pysähdyn hetkeksi tuijottamaan sitä. "Mutta se siitä! Saanko mennä?" tokaisen tekopirteänä, sillä mieleni tuote ei tunnu pitävän siitä, että kerron siitä.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Laskin etusormen huulilleni ja ajauduin väkisinkin mieleni sopukoihin. Voisi olla neidin parasta, jos ottaisin hänet nyt vastaanotolleni siihen asti, kunnes laitoksen johtaja löytäisi jonkun paremman tilalleni. "Juu voit mennä, mutta olisiko sinusta aivan mahdoton idea, jos minä tulisin joko aina silloin tällöin katsomaan tilaasi tai sinä tulisit säännöllisesti vastaanotolleni?" kysyin varovasti ja hymyilin varovasti. Kysymykseni oli melko kiltti siihen nähden, että olisin voinut vain käskeäkin neiti Reedin vastaanotolleni. Jo senkin perusteella, että olin ensimmäinen ammattilainen, jolle hän oli avautunut täällä laitoksessa. "Mutta tietenkin vain, jos tämä käy sinulle ja olet sujut minun kanssani", lisäsin perään ja astelin pienen kahvipöydän luo. Nappasin silmälasini siitä ja laitoin ne päähäni, ennen kuin unohtaisin uudelleen.

Evie Reed
Nousen varoen alas mukavalta tuolilta ja kuuntelen tohtorin sanottavat. Kallistan jälleen päätäni - tällä kertaa oikealle. Puhallan hiussuortuvan pois otsaltani ja hymähdän hiljaa. "Voin tulla tänne säännöllisesti, jos niin on parasta", vastaan psykologille. Otan pari askelta taaksepäin ja huomaan, kuinka hahmo astelee varmoin, mutta rennoin askelin takaisin vierelleni. Seuraan tohtorin liikkeitä. "Haluan tänne", kerron. "Sinähän et satuta", jatkan hymynhäive huulillani. Käännyn kannoillani kuullessani hahmon käskyn. Olen jo ovella, kun mieleeni tulee eräs tuikitärkeä kysymys. "Onko väliä, milloin tulen kunhan tulen joka päivä?" kysäisen. "Ja ai niin, mikä on sinun nimesi?"

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Oli vaikeaa piilottaa aitoa hymyä, mutta jotenkin kuitenkin onnistuin siinä. Ehkä minulla oli vuosien kokemusta siitäkin. Silmäni kuitenkin viestivät oikeaa iloa. "En satuta sinua. Lupasinhan minä sen", vastasin ja kaikesta yrittämisestä huolimatta pieni hymynhäive ilmestyi huulilleni. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että minun pitäisi alkaa tekemään paperitöitä, mutta sitten neiti Reed jäikin vielä kysymään muutaman kysymyksen. "Jos se on sinulle mieluisampaa tulla milloin haluat niin kyllä se minulle passaa", vastasin hymyillen ja korjasin lasieni asentoa, "Minun täytyy vain sitten yrittää tähystää toimistossa milloin tulet." Kiersin pöytäni ja istuuduin suurelle, nahkaiselle tuolilleni, jossa oli pyörät. "Minua kutsutaan Tohtori Boydiksi, mutta voit sinä minua etunimelläkin kutsua", selitin hymyillen, "Niin siis Jerome on siis nimeni ja nähkäämme huomenna neiti Reed, toivottavasti paremmissa merkeissä kuin tänään." Nousin ylös tuolistani ja astelin pitelemään ovea auki neidille.

Evie Reed
Nyökkään hiljaa päätäni: "Mukava kuulla." Seison siinä oven vieressä ja seurailen jälleen psykologin tekemisiä ja sanomisia. "Ei tarvitse. Kunhan nyt puolen tunnin välein tulet, niin kyllä minä hetken pystyn odottamaankin", vastaan miehelle. Minusta tuntuu oudolta, että hän hymyilee minulle. Kai se on aitoa.. "Kyllä, toivotaan.. Jerome", hymyilen tohtorille takaisin. Astelen ulos avonaisesta ovesta ja lähden omille teilleni. Olo on outo. "No, auttoiko kallotohtori muka jotakin?" kuulen äänen viereltäni. Kohautan olkiani. "Siinähän sinä yhä olet", vastaan kylmänviileästi hahmolle. Harhailen pitkin käytäviä ja etsin huonettani. Lopulta löydän oikean oven taakse ja siellä minua odottaakin pari henkilökunnan jäsentä. "Missäs ollaan oltu, kun et ollut paikalla tarkastuksessa?" Naishoitaja kysyy vakavana. "O-olin psykologin luona", vastaan ääni väristen. He nyökkäävät päitään ja lähtevät sulkien oven jäljessään. Huokaisen syvään ja valahdan sängylleni. Päätäni alkaa jälleen särkemään, kaipa lääkkeet eivät enää vaikuta.

MAKSIM oli herännyt hieman siskoaan aiemmin ja hiipinyt aamupalalle. Tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun nuorukainen oli mennyt yksin aamupalalle, ja vaikka se tuntuikin nuoresta herrasta oudolta oli se myöskin hyvin vapauttavaa. Tai no oikeastaan ei nappisilmäinen ollut jäänyt ruokalaan vaan sen sijaan hän oli näpistänyt kupillisen kaakaota mukaansa ja luikkinut takapihan (?) viherhuoneeseen, mutta yksin hän silti oli. Nappisilmäinen lähti pakoon siskoaan, hoitajia ja päähän tunkeutuvia lääkäreitä. Hän oli etsinyt mukavan nurkan ja asettunut kodikseen. Toiseltaan nimeltään Devan oli aikaisemminkin tullut samaiseen huoneeseen, mikäli hänestä oli tuntunut tukalalta, joten viherhuoneessa oli valmiiksi tyynyjäkin. Lempinimeltään Max oli juonut kupposensa lyhyessä hetkessä ja tyytynyt kuuntelemaan sadetta, joka piiskasi viherhuoneen kattoa ankarasti. Husseyn toinen kaksonen oli laittanut vapaina liehuvat hiuksensa kuriin nutturalle ja sulkenut silmänsä keskittyäkseen sateenropinaan paremmin. Nappisilmäinen vaipui hiljalleen unenmaille, joka tarkoitti sitä että nuorukainen nukkuisi koko huonetarkastuksen ohi.

Evie Reed
Makaan poikittain sängylläni roikotellen päätäni yli laidan. Ajatukseni säntäilevät ties minne. "Kuule, en minä voi pysyä täällä", sähähdän olennolle noustessani istumaan. Sade piiskaa ikkunaani hiljakseen. Heilautan jalkani vuorotellen sängyn laidan yli vasten viileää parkettilattiaa. Tepastelen kohti huoneeni ovea lähteäkseni. Otan pari juoksuaskelta käytävällä, mutta nähdessäni parin hoitajan tulevan luokseni päätän nopeuttaa tahtia. Kaarran lähimmän nurkan taakse, josta jatkan matkaani suoraan. Ohjaan askeleeni kohti kolmanteen kerrokseen vieviä portaita. Lopulta oleskelutila ilmestyy näköpiiriini. Istahdan kärsineelle nojatuolille, jonka vieressä on suuri ikkuna. Painan polvet rintakehääni vasten tuijotellessani kaukaisuuteen. Huomaan jossakin takapihan perukoilla sijaitsevan viherhuoneen. "Olisinpa tajunnut tuon aikaisemmin", mutisen itsekseni.

LOMAKE
NIMI x Priya Odette Evans
IKÄ x 25
NAINEN VAI MIES x Naikkonen
SEKSUAALISUUNTAUTUMINEN x Hetero
POTILAS VAI HENKILÖKUNTAA x Henkilökuntaa

PERUSTIETOJA x Priya on ammatiltaan psykiatri - tai oikeastaan hän opiskelee yhä - mutta löysi ainakin näillä näkymin pysyvän paikan Blooming fieldistä. Neiti Evans on työskennellyt hoitolaitoksessa jo muutaman vuoden, ja tuntee sen ansiosta yllättävän monen potilaan nimeltä - osan myös henkilökohtaisesti vastaanotoiltaan. Toiselta nimeltä Odette ei ole pitänyt hetkeen vastaanottoaan auki erään surullisen tapauksen takia, mutta on palannut jälleen tauoltaan jatkaakseen tärkeää tehtäväänsä.

MINILOMAKE
Priya Odette Evans x 25 x Nainen x Hetero x Henkilökuntaa, psykiatri x

http://aijaa.com/RvxrLt

Moi brah mukana oot :Dd

//Thanks :'D Ja terve :'DD

:DD No oliko yllättävää nyt et pääsit ja miltäs ny tuntuu?:dD

//Erittäin yllättävää, etten sanois En tiiä, must tuntuu, etten tyylii ees tykkää roolii tol ku hullu on paljo hauskempi, mut pitäähä sitä ny molempii kokeilla :'D

:DD Khyl ja siis aivan totta et khyl sitä nyt kaikkee pitää kokeil :DD

//KELLO ON NYT 11.00

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Olin aloittanut paperityöt puolisen tuntia sitten, ja pystyin jo nyt sanomaan, että en kestäisi loppuun saakka. Olisin mieluusti ottanut vaikka kymmenen potilasta kerralla kuin tehnyt paperitöitä, mutta valitettavasti minulla ei ollut vaihtoehtoja. Kirjoittelin muistiinpanojani papereihin ja allekirjoittelin potilastietoja. Sitten pitäisi vielä arkistoidakin kaikki nämä lippulappuset. Olin juuri kirjoittamassa raporttia ja henkilökohtaista pyyntöä neiti Reedin tapauksesta, kunnes joku koputti oveeni. Korjasin lasieni asentoa ja huokaisin. "Ovi on auki", totesin kuuluvaan ääneen ja käännyin tuolini kanssa tulijan suuntaan. Kukahan mahtoi tarvita palveluksiani tällä kertaa? Kulmani kuitenkin kurtistuivat ja huulilleni levisi aika suurikin hymy, kun huomasin tulijan olevan työkaverini Timothy. Hän ei näyttänyt kovinkaan kiireiseltä. "Toin nämä sinulle", hän totesi tavalliseen sävyyn ja ojensi muutaman nipun papereita minulle. Hieraisin silmäkulmiani ja hymähdin. "Jei, lisää paperitöitä oletan", vastasin leikkisästi ja otin paperit vastaan. Timothy naurahti hiljaa ja oli jo kääntymässä takaisin päin, kunnes suustani karkasi kysymys, "Oliko sinulla mitään muuta asiaa kuin nämä paperit?" Hänen huulilleen riipi pieni virne, "No itseasiassa tiedätkös, kun tänään on se elokuva-ilta ja minulla sattuisi olemaan tämä avaamaton pullo toimistossani.." hän selitteli hymyillen viekkaasti. Ymmärsin tietenkin vihjeestä, mutta yritin pysyä neutraalina asiasta. "Tulen siis toimistollesi ennen kello seitsemää", vastasin hymyillen ja paneuduin takaisin papereiden ääreen. Olisiko nämä sitten illanistujaiset vaiko kenties ihan treffit?

MIREYA juoksi toisen kerroksen käytävillä silmät verestäen. Husseyn toinen kaksonen oli hiljattain herännyt ja hänen tummansävyiset hiuksensa olivat yksi suuri sotku - puhumattakaan hamehelmaisen meikeistä. Maskarat olivat levinneet pahemmin kuin syyskuisen tuulenpuuskan levittelemät lehdet. Kaunotar ei vain kyennyt lopettamaan. "MAKSIM", pääsi ruskeasilmäisen suusta, mutta ääni muistutti enemmänkin hysteeristä kirkunaa. "MAX", kuului jälleen vain hieman eri nimellä. Toiseltaan nimeltään Dinahin voimat alkoivat pikku hiljaa hiipua, joten prinsessan ei auttanut muuta kuin lopettaa päätön huutaminen ja jatkaa etsintöjään, hiljaa. Ei kulunut kauaakaan, kun ruskeasilmäinen päätyi suuren ikkunan äärelle ja näki parhaakseen tähystää kaksoisveljeään sen kautta. Tummaverikkö painoi kätensä lasipintaa vasten ja harhautui ajatuksiinsa. Miten Maksim oli juljennut jättää Mireyan yksin? Vieläpä näiden rupusakkilaisten joukkoon. Tai mikä vielä pahempaa, mitä jos Max hylkäsi siskonsa jonkun rupusakkilaisen takia? Suuri mustasukkaisuuden ja raivon tunne valtasi hyvin nopeasti tummaverikön ja viherhuone, joka pisti prinsessan silmään sai herätettyä luulon. "Ehkäpä rakas Maxini on tuolla", hän aloitti kevyesti hymyillen, mutta madalsi vihaisesti ääntään loppua kohden, "Jonkun halvan rupusakkilaisen kanssa." Husseyn lellitty ei jäänyt odottelemaan vastauksia vaan hän lähti myrskyisenä hakemaan niitä. Edes vesisade ei pidätellyt Mireyaa menemästä ulos.

MIREYA juoksi niin nopeasti kuin kykeni viherhuoneen ovelle - osaksi sen takia, että sade piiskasi inhottavasti tummaverikön valmiiksi sotkuisia hiuksia. Hän riuhtaisi oven auki ja oli valmiina yllättämään veljensä ja rupusakkilaisen itse teossa, mutta todellisuus ei ollutkaan ihan prinsessan kuvitelmien mukainen. Oikeasti kaunotar löysi kaksoisveljensä nurkasta nukkumassa tyynyihin nojaten. "Max", ruskeasilmäinen lausui nuorukaisen nimen hiljaa pyyhkien kyyneliään. "Max?", toiseltaan nimeltään Dinah toisti aikaisempaa kysyvämmin. Kun tummaverikkö ei saanut minkäänlaista vastausta nuorukaiselta hän päätti luikkia rakennuksen sisään ja käpertyä veljensä viereen. Nyt Husseyn lellikki olisi ensimmäinen asia, jonka Maksim näkisi, kun hän heräisi. Ruskeasilmäinen sulki silmänsä ja nautti kaksoisveljensä lämpimästä syleilystä. Mireya nukahti hymy huulillaan.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Nappasin takkini naulakosta ja annoin vielä viimeisen vilkaisun paperitöilleni, ennen kuin astuin ulos toimistostani. Suljin oven ja varmistin, että se oli lukossa. Joskus epäonnisen nuorekkaana olin jättänyt toimistoni ovet auki ja muutaman tunnin päästä palaessani koko toimistoni oli ylösalaisin, tavarat siellä täällä, joten en ainakaan toista sitä virhettä enää uudestaan. Samalla kun lähdin kävelemään kohti takaovea heitin takin niskaani. Minulla oli jotenkin kummasti palannut halu polttaa. Hymyilin vastaantuleville ihmisille ja käännyin seuraavasta käännöksestä oikealle. Otin jo valmiiksi tupakan esille ja laitoin sen huulieni väliin, sillä tiesin, että pitäisi mennä enää portaat alas ja siinähän se takaovi olisikin. Pääsin viimein takaovesta kuistille ja sain sytytettyä tupakkani. Tutkailin takapihaa hymyillen.

Evie Reed
Kuulen, kuinka sade rummuttaa ikkunaa, mutta tietenkin taustameluna soi iänikuinen ääni päässäni - tai sen ulkopuolelta, en oikein vieläkään osaa kertoa. "Ole nyt hetki hiljaa", tuhahdan viereiselle nojatuolille, jolla olento nököttää tyytyväisenä. Se myhäilee aikansa, mutta hiljenee lopulta - hetkeksi. Turhaudun tyhjänpäiväiseen istuskeluun, minkä seurauksena saan kammettua itseni ylös nojatuolin uumenista. Suuntaan horjuvat askeleeni kohti alinta kerrosta. Vilkaisen eteishallin seinässä olevaa kelloa, hiukan yli yhdentoista. Tiedän, että nyt on vapaa-aikaa tai sitten tapaamisia psykiatrien kanssa. Minulla ei ole pienintäkään halua mennä enää psykiatrin vastaanotolle, ja enkös minä ollut siellä jo aivan aamusta, joten ei kai nyt enää tarvitsisi. Tepsuttelen villasukissani pitkin hoitolaitoksen käytäviä täysin toimettomana. Päädyn lopulta kirjaston säkkituolin pohjalle. "Olet surkea epäonnistuja. Tekisit joskus jotakin järkevää", äänet aloittavat jälleen. "Hiljaa!" parkaisen. Kämmeneni hakeutuvat korvieni suojaksi ääniä vastaan, vaan mitäpä se auttaa.

Morjeens!

//Heei!