Where the lunatics goes?

Priya Odette Evans
Suljen vastaanottohuoneeni oven potilaani perässä. Pudistelen itsekseni päätäni astellessani takaisin työpöytäni luokse. Istahdan mukavalle tuolilleni, otan silmälasini pois ja hieraisen silmiäni uupuneena. En uskalla enää tehdä yhtäkään arviota potilaasta. En halua enää muita surkeita tapauksia. Nojaan oikean kyynärpääni varaan päätäni. Päädyn lopulta heittämään herra Morrisin paperit paperipinoni huipulle, ja lähden huoneesta. Lukitsen oven jäljessäni. Suuntaan askeleeni kohti takapihan terassia nähdäkseni olisiko siellä yhtäkään työkaveria - tai edes jotakuta, joka osaisi muutakin kuin solkottaa tyhjänpäiväistä roskaa. Siemailen toimistosta nappaamaani lattea kävellessäni kylmänviileänä pitkin hoitolaitoksen käytäviä.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Heivasin melkein loppuun palaneen tupakin pois, ja päätin jäädä vielä hetkeksi kuistille hengailemaan. Jäin myös osaksi sen takia, etten oikeastaan edes tiennyt minnekä muualle olisin mennyt. Toisaalta välillä oli parempi olla tekemättä mitään kuin yrittää kaikkensa ja pettyä. Pieni viaton naurahdus karkasi huulieni välistä, kun tajusin hölmöt ajatukseni. Pyristelin hieman kylmän takia, mutta siitä huolimatta päätin mennä lähemmäksi portaita, jotka olivat sateesta märät. Pystyin jo tuntemaan sadepisaroita hiuksissani ja hieman paidassani, sen pidemmälle en mennyt.

Priya Odette Evans
Saavun takapihalle vievälle ovelle. Vedän villaneulettani enemmän kiinni, jottei kylmä tuntuisi niin pahalta ulos mennessäni. Siirrän kahvimukin vasempaan käteeni, jotta voisin raottaa ovea oikealla kädelläni. Rakastan sadetta ja sen tuoksua - niin oudolta kuin se kuulostaakin. Päästyäni kuistille, huomaan Jeromen rappusilla. Päätän lähestyä miestä hiljalleen, etten säikäyttäisi häntä. Rennoin askelin tulen miehen oikealle puolelle. "Hei", tervehdin poissaolevaan sävyyn tutkiessani katseellani kauempana siintävää viherhuonetta. "Onko ollut rankka päivä. Näytät aivan loppuun palaneelta", naurahdan, ja annan katseeni käväistä miehen suunnassa.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Tutkailin ajatuksissani pihaa ja nautin virkistävistä sadepisaroista hiuksissani. Kaikki ajatukseni kuitenkin siirtyivät vierelleni ilmestyneeseen neitiin. "Heipä vaan", vastasin hymyillen ja käännyin tulijan suuntaan. Naurahdin makeasti neidin kommentiin. "Voihan sen niinkin ilmaista", vastasin hymyn häive huulillani ja jatkoin, "En tosin usko, että näytän koskaan mitenkään erityisen hemaisevalta." Annoin katseeni levätä hetken jaloissani, mutta nostin sen sitten takaisin neidin silmille. "Mutta mites itse jakselet? Jos rehellisiä ollaan et itsekään vaikuta liian iloiselta", kysyin hymyäni hilliten ja korjasin silmälasieni asentoa siinä samalla.

Priya Odette Evans
Korjaan silmälasieni asentoa Jeromen puhuessa. Nyökäytän myötätuntoinen hymy kasvoillani päätäni. "Enpä tiedä. Kai sinä nyt aina silloin tällöin näytät sen upean glamour puolesi", virnistän kiusoitellen. Hörppään jälleen latestani ja käännän katseeni kauas horisonttiin. Kuullessani ystäväni sanat hymyni alkaa hiljalleen kadota. "Mitäpä sitä", aloitan hiljaisemmalla äänensävyllä. "Avasin tänään jälleen vastaanottoni pitkästä aikaa", kerron olkiani kohauttaen. "En silti tiedä.. onko minusta enää tähän. Tai siis, minusta jo tämä yksi potilas on hermoja raastava", avaan sydäntäni, mutten oikeastaan edes uskalla odottaa ymmärrystä. En oikeastaan edes muista, olenko koskaan kertonutkaan Jeromelle tapahtuneesta. Nostan lasini otsalle, sillä sadepisarat ovat tahrineet näkökenttäni.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Hymähdin hiljaa, ja hiljaa pysyinkin, kunnes neiti oli saanut kaiken sanotuksi. Hieraisin niskaani ja kohautin olkiani heti perään. "Oletko pitänyt joskus ennenkin siis vastaanottoa?", kysyin varovasti ja huomaamattani kurtistin kulmiani. En ollut näköjään tarpeeksi tutustunut työkavereihini, lukuunottamatta Timothya. "Se on ihan okei, vaikkei aina jaksaisikaan Priya", vastasin vastahakoisesti ja hymyilin huomaamattomasti, "Ja jos haluat kertoa enemmänkin niin olen kyllä aina täällä, jos tarvitset kuuntelijaa." En sitten osannut jättää rooliani toimistoni ulkopuolelle vaan minun oli pakko ottaa se kaikkialle mukaan.

Priya Odette Evans
Nielaisen loputkin kahvit kitusiini jutellessamme. Hengitän hitaasti nenän kautta ulos. "Olen. Olen pitänyt sitä joskus puoli vuotta sitten", vastaan, mutta jatkan, "mutta silloin pidin siitä. Suorastaan rakastin ihmisten auttamista." Kumarrun hieman saadakseni kahvikupin kuistin lattialle. Katsahdan tutkivana ystävääni noustessani jälleen täyteen pituuteeni. "Miten teet sen?" käännyn nyt kokonaan miehen puoleen. "Tai siis.. Kuinka jaksat tai niin kuin.. uskallat?" kysyn kulmiani kurtistaen. "En uskalla enää edes antaa heille lääkityksiä. Luoja paratkoon, jos vaikka tappaisin toisenkin", se vain lipsahtaa vaalenpunaisilta huuliltani. Vien vasemman käteni ohimolleni ja hieraisen sitä. "Toivon, että olet sitten jo kuullut jutusta."

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Kuuntelin neitiä ja kohautin olkiani vastaukseksi. "On vain tiedostettava, ettei kaikki ole sinun käsissäsi puhumattakaan harteillasi", selittelin aikani, "Saatan myös usein harhautua ajattelemaan jotakin minulle tärkeää ja iloista asiaa." Annoin valitettavasti katseeni muuttua hieman sääliväksi, vaikkei siihen syytä ollutkaan. "Olenhan minä jotakin kuullut, mutta tiedä sitä ovatko ne sitten huhuja vai eivät", vastasin rehellisesti ja raavin leukaani, johon oli ilmestymässä sänki. "Oletko sinä harkitsemassa toista ammattia?" kysyin suoraan ja laskin katseeni neidin kahvimukiin.

Priya Odette Evans
Hymähdän vastaukseksi. "Olet sitten niin saakelin hyvä psykologi", naurahdan hieman murheelliseen sävyyn. Katson, kuinka miehen katse muuttuu säälivän puoleiseksi, mitä en todellakaan olisi toivonut. "Riippuu millaisia ne puheet ovat olleet", nielen kyyneleitä. "Jerome", haen katsekontaktia ystävääni. "En minä osaa muuta", kerron rehellisesti. "En vain tiedä haluanko enää ottaa toisen henkeä omiin käsiini", huokaisen. Nostan etusormeni pystyyn kuin painottaakseni asiaani: "Mutta en todellakaan aiheuttanut sitä tahallani. Se oli puhdas väärinymmärrys, vaikkakin minun vikani." Käännän katseeni pois miehestä ja jatkan: "Niin, että mitä olet sitten kuullutkaan niin se oli vahinko, virhearvio.." Nappaan kuppini lattialta tehdäkseni lähtöä. "Minua palelee. Menen takaisin sisälle", totean väsyneenä. Tartun vielä miehen käteen ystävällisesti. "Kiitos, että olet siinä", hymyilen Jeromelle kyynel silmäkulmassani ja lähden takaisin sisälle.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Katsoin surullisen oloista neitiä ja huokaisin syvään. Taisin ilmaista väärin asiani vai miksi muuten neiti olisi muuttunut niin surulliseksi ja lähtenyt? Katsoin Priyaa silmiin ja hymyilin hänelle takaisin, mitä nyt hieman surkeasti. Pian näinkin neidin selän enkä kasvoja ja pian hän oli kadonnut sisälle. Hymähdin hiljaa ja painoin pääni kämmenieni suojaan. "Hitto", tuhahdin hiljaa ja suljin hetkeksi silmäni. Minun pitänee jutella hieman useammin tuon Priyan kanssa. Nostin sitten pääni pois käsieni suojista ja vilkaisin takapihan viherhuonetta. Ei tuolla hökkelillä nyt väliä ollut, kuhan pääsisin vain takaisin tylsien paperitöideni pariin. Niinpä minä sitten suuntasin askeleeni kohti takaovea ja pääsin jälleen lämpimään. Mutta ennen kuin palaisin takaisin toimistooni kävisin ensin vastaanottotiskillä pyytämässä tästä uudesta neidistä, Eviestä, potilastietoja. Katselin käytävän seiniä ja niiden koristamia tauluja. Kuka ikinä oli sisustanut tämän paikan olisi ansainnut mitalin. Minua ei tosin koskaan ole pahemmin kiinnostanut esineet ja niiden mekanismi toisin kuin impulsien takia johtuvat teot. Ehkä asuntoni näyttääkin sen takia aika murjulta. Näin jo vastaanottovirkailijan hymyilemässä minulle, ja ehkäpä jopa odottamassa minua. "Jellona", hän tokaisi kovaan ääneen ja hymyili leveästi. "Ihan ihka elävänä", vastasin pieni virne huulillani. Pyysin sitten Evien potilastietoja ja kävimme niitä yhdessä läpi siinä tiskin äärellä.

Evie Reed
Keinuttelen päätäni edestakaisin äänten kuiskaillessa korviini. "Lopettakaa jo!" parkaisen. Pudistelen raivokkaasti päätäni noustessani hädissäni seisomaan. Yritän huitoa olennot pois, mutta se ei auta. Lähden juoksemaan kuin mielipuoli ulos kirjastosta. "Olkaa jo hiljaa!" huudan äänille paniikissa. Juoksen pitkin käytävää beesseissä villasukissani. Yllätys, yllätys, joku potilas ilmestyy tielleni aulan kohdilla ja törmäämme komeasti. Kaadun lattialle takamukselleni, mutta toiselle ei käynyt kuinkaan. En jää pahoittelemaan vaan ajan itseni lähimpään nurkaan turvatakseni selkäni olennolta. Nyt niitä on enää se sama tuttu jäljellä. "Ole kiltti.. mene pois.." anelen tummanpuhuvalle hahmolle.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
"Mitä tämä kohta tässä tarkoittaa?" kysyin kulmat kurtussa ja osoitin sormellani kohtaa, joka jäi epäselväksi. Vastaanottovirkailija oli juuri kertomassa minulle, mutta pieni välikohtaus sai meidän molempien huomion. Virkailija tuli pois tiskin takaa ja meni auttamaan toista törmäykseen joutunutta potilasta ja minä menin tämän toisen, tutumman, potilaan tykö. "Neiti Reed?" kysyin uteliain silmin, "Sattuiko sinua?" Otin neidin olkapäistä kiinni ja vilkaisin hänet läpi pahojen ruhjeiden varalta. Olin jotenkin varma, että Evie ei ollut yksin vai miksi muuten moinen varovaisuus ja pelko. "Olemmeko kaksin?" kysyin vielä heti perään ja vilkaisin selustani. Sen tehtyäni asetin silmäni suoraan neidin silmien linjalle, toisin sanoen katsoin neitiä silmiin.

Evie Reed
Hengitykseni tiheytyy hyvin nopeaksi ja katseeni harhailee ties missä. Kehoni tärisee pelosta. Yhtäkkiä tohtori Boyd saapuu luokseni. "Mene pois!" huudan kallotohtorille. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. "En minä tiedä.. ehkä", tiuskaisen miehelle. Ravistelen itseni irti miehen otteesta. En pysty katsomaan miestä silmiin, minkä vuoksi hautaan kasvoni käsiini. "Minulla on huono olo.." mutisen. Ponnistan itseni seisomaan ja otan tukea tohtorista (?). "Se jahtaa minua.. sanoi, ettei minusta ole mihinkään.. minun täytyy tappaa itseni.." horisen omiani katse lasittuneena. Lopulta oksennan siihen keskelle lattiaa.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Silmäni suorastaan pyöristyivät lautasten kokoisiksi. "Neiti Reed.." aloitin varovasti, kunnes neito oli jo kerennyt kaveta itsensä ylös ja vielä oksentaa perään. "Hei Jack viitsisitkö hoitaa tuon?" kysyin vastaanottovirkailijalta, joka tunnettiin myös Jackina, ja nostin Evien hieman sivummalle oksennuksestaan. "Ehkäpä olisi parasta, jos nukkuisit tänään valvovan silmän alla", sanahdin hieman kysyvään sävyyn, vaikkei sanomaani oltukkaan tarkoitettu kysymykseksi. Olisi hyvin tärkeää, että neitiä ei jätettäisi yksin pieneen hetkeen. Otin jälleen neiti Reedin kädestä kiinni. Tällä kertaa vain hieman tiukemmin, jotta hän tiesi minun olevan tässä, hänen vierellään siis. "Minkälainen olosi on neiti Reed?" kysyin kulmaani kurtistaen ja toivoin neidin vastaavan rehellisesti tämän hetkisestä olotilastaan. Muuten voisi olla hyvinkin vaikeaa auttaa häntä. Vilkaisin sivusilmällä oksennusta siivoavaa Jackia ja käänsin sitten katseeni takaisin neidin silmiin.

Evie Reed
Tuijotan oksennustani järkyttyneenä. En oikein käsitä mitä on tapahtunut. Annan kallotohtorin viedä minut sivummalle. Yritän hillitä tärinääni, mutta se vain pahenee. Tuntuu, kuin pääni räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä. "Minä.. minä", sönkötän poissaolevana. "E-ei..", en oikein tahdo pysyä enää pystyssäkään. Yhtäkkiä herään todellisuuteen, kun Jerome tarttuu minua kädestä. Kysymys kuuluu vain häilyvänä korviini. "O-oloni?" toistan kysymyksen epävarmana. Vien vapaana olevan käteni otsalleni, ja yökkään jälleen, mutta mitään ei tule enää ulos. "Oksettaa yhä", saan lopulta vastatuksi. "Sattuu.. se seuraa.. haluaa minun kuolevan..", puheeni sammaltaa hiukan ja olemukseni on pelokas sekä epävarma.

MAKSIM näki viljapellon ja muutaman lapsukaisen juoksemassa siellä. Nuorukaisen vieressä ei kuitenkaan seissyt tuttuun tapaan hänen rakas Ellie, koska tämä vaaleat kutrit omaava hamehelmainen oli menehtynyt muutama kuukausi sitten. Unesta johtuva suru herätti nappisilmäisen oitis ja poskille erehtyneet kyyneleet päätyivät lopulta Maxin paidalle. Nuorukaisen suru kuitenkin vaihtui järkytykseen, kun hän huomasi tuntemattoman naisen vieressään. Tuo nainen ei ollut Ellie, mutta kuka hän sitten oli? Oliko toiseltaan nimeltään Devan tehnyt jotakin peruuttamatonta? Nappisilmäinen nousi pystyyn antaen hamehelmaisen osua kylmää lattiaa vasten. Tämä pieni kolahdus herätti Mireyan. "MAKSIM!" tummaverikkö parkaisi ilosta ja nousi veljensä vierelle pystyyn. "K-kuka sinä olet?" Husseyn toinen kaksonen kysyi kulmiensa kurtistuessa yhä enemmän kallelleen. "Olen siskosi höpsö", kaunotar aloitti hymyillen, "Tulevaisuudessa myös jotakin muutakin." Maksim lähti hakemaan askelta toisensa jälkeen hyvin vastahakoisesti ja takaperin kävely ei onnistunut häneltä kompuroimatta. "Pysy kaukana minusta", housuväkinen huudahti tökerösti, "Ja missä lapseni ovat?". Mireya käveli lähemmäksi veljeään. "Mutta Maksim..", hän kerkesi aloittamaan, mutta nuorukaisen avunhuudot keskeyttivät kaunottaren puheet. "Maksim lopeta, sinä pelotat minua..", tummaverikkö vaikeroi. Max ei jäänyt kuuntelemaan siskonsa puheita enää pidemmäksi aikaa vaan lähti pakoon viherhuoneesta Mireyaa. Nappisilmäisen ajatuksena oli paeta sisätiloihin.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Oli hyvin vaikeaa työskennellä sekavien ihmisten kanssa, vaikkakaan ei kovin harvinaista. Olin urani aikani törmännyt jo moneen tapaukseen, jotka eivät yksinkertaisesti vain saaneet asiaansa sanotuksi. "Puhutko nyt tästä kolmannesta ihmisestä? Hänkö haluaa tappaa sinut?" kysyin kysymyksiä heti toisensa perään, jottei neiti ehtisi vajota sen enempää sekavuuteensa - vai uskaltaisinko jo puhua hysteeriasta? "Neiti Reed minun täytyy viedä sinut huoneeseesi, joten viitsitkö kertoa missä se on?" kysyin huolestuneena ja katsoin neidin silmiin. Pyyhkäisin kylmää hikeä pois otsaltani.

Evie Reed
Katseeni vaeltaa pitkin aulaa enkä oikein saa otetta todellisuudesta - tai.. enhän minä edes tiedä mikä on totta ja mikä ei. Tumma hahmo astelee rauhallisin, varmoin askelin aulan poikki kohti meitä. Seuraan sen liikkeitä silmää räpäyttämättä. Tunnen, kuinka tohtori Boyd puristaa kättäni yhä (?), joka saa minut takaisin tähän todellisuuteen. "Minä.. Ei.. Mutta..", en saa muodostettua kunnollista virkettä. Kohtaan kallon kutistajan katseen, ja huomaan hänen turhautuvan jo hieman (?). Koetan riuhtaista käteni irti, mutta voimani eivät riitä siihen (?). "Päästä irti! Et sinä osaa auttaa!" alan huutamaan ja riuhtomaan kuin mielipuoli - tai sitähän minä olenkin.. Enkös? "Päästä jo..", vaivun epätoivoon, jonka seurauksena lyyhistyn sen verran, mitä nyt pystyn tohtorin otteessa.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Päästin irti neidistä, mutta hyvin varovasti, jotta hän ei olisi pudonnut äkkisen irtipäästöni takia. Oli tavallaan taktista, mutta myös viisainta päästää irti neidistä, sillä jos koskaan halusin ansaita hänen luottamustaan minun pitäisi aloittaa se pienillä eleillä. "Neiti Reed en ole täällä nyt sörkkiäkseni sinun päätäsi, haluan vain viedä sinut turvallisempaan ympäristöön", selittelin rauhallisesti ja kyykistyin neidin tasolle. "Anna minun auttaa sinua, jottei hoitajien tarvitse tulla pistämään sinuun rauhoittavaa ja viemään sinua huoneeseesi", lisäsin vielä nopesti perään ja vilkaisin olkani yli kahteen odottavaan mieheen. En suoraan sanoen halunnut luovuttaa Evietä hoitajien käsiin, koska en luottanut hoitajiin täällä. Yksi syyni oli se, että olin kuullut muutamalta työkaveriltani, että he käyttivät potilaita hyväkseen ja tekivät näille kamaluuksia. Toinen syyni oli se, että tiesin Evien pelosta lääkkeitä kohtaan ja hänen mielikuvitusystävästään, jolloin mikään käpälöinti hoitajilta ei parantaisi neidin tilaa ollenkaan. Muistan luvanneeni ensimmäisenä työpäivänäni, kun viimeinen päiväni koittaisi tässä talossa minä en kyllä antaisi äpäreiden päästä rangaistuksetta. Palasin takaisin todellisuuteen, kun neiti lyyhistyi. "Neiti Reed, haluaisitko esitellä huoneesi siis minulle?" kysyin viimeisen kerran varmistaakseni ja katsoin neidin silmiin.

Evie Reed
Pieni helpotus huokuu kehoni läpi, kun tohtori irroittaa otteensa minusta. Käännän varovasti päätäni Jeromen puoleen hänen puhuessaan. Jos rehellisiä ollaan, suuri osa meni minulta jälleen ohi. Katsahdan itsekin mieshoitajien puoleen, ja jäykistyn kauhusta. Paniikin hiljainen liekki alkaa jälleen kyteä sisälläni kuullessani miehen sanat piikeistä ja rauhoittavista. "Hyvä on", saan lopulta sanotuksi - vaikkakin vain vaivoin. "H-huoneeni?" nyyhkäisen noustessani vihdoin täyteen pituuteeni. Otan hyvin varovasti askeleen kohti yläkertaan vieviä portaita, sillä en ole täysin varma onko minulla edes lupaa liikkua. Päätän, että minun olisi paras olla puhumatta, minkä takia vain nyökkään kallotohtorille, että veisin hänet huoneeseeni. Vien käteni suuni eteen, sillä uusi yökkäys on tulossa. En kuitenkaan voi itselleni mitään, mutta onnekseni vatsani on aivan tyhjä. "E-en ole saanut.. lääkkeet..", selittelen vierelläni seisovalle hahmolle.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Myönnettäköön, että tekoni oli hieman ilkeä, koska asetin potilaan joko tai -tilanteeseen. Ainakin tekoni oli tehokas. "Kyllä, huoneesi neiti Reed", vastasin rauhallisesti ja lähdin seuraamaan varovaisen oloista neitiä. Minun mielessäni pyöri monenmoista niin kysymystä kuin tietoa, etten muistanut edes pitää keskustelua yllä. Havahduin kuitenkin neidin kuiskutukseen ja siihen kenelle hän puhui. "Neiti Reed haluaisitko kenties toistaa sanomasi?" kysyin kohteliaasti, mutta en pysähtynyt pitämään mitään toista marttakerhoa vaan jatkoin neidin seuraamista. "En kuullut äskeistä", lisäsin perään ja hymyilin vaivihkaa.

Evie Reed
Hätkähdän, kun tohtori pyytää minua toistamaan sanomani. "Minä.. niin..", mutisen päätäni pudistellen. Tartun raivokkaasti porraskaiteeseen pysyäkseni pystyssä jyrkissä rappusissa. Matkani jatkuu hitaasti, mutta varmasti. "Niin.. se..", mieleeni palautuu yhtäkkiä. "Kerroin vain hänelle, että..", puheeni keskeytyy astuessani epähuomiossa hiukan ohi. Säilytän kuitenkin tasapainoni, ja saavumme toiseen kerrokseen (?). Sipsutan pitkin kolkkoa käytävää kallotohtori kannoillani. "Lääkkeet", päätän lauseeni lopulta. "Niitä Eric antoi minulle.. en ole saanut niitä..", oloni on hieman rauhoittunut ja puhuminen on jälleen hiukan luontevampaa. Olento sähähtää vieressäni, mutten reagoi siihen niin vahvasti enää. "Hän kielsi sanomasta", kerron Jeromelle, "ei pidä sinusta." Löydän lopulta huoneeni oven, painan kahvan alas ja päästän herran sisälle. "Huoneeni. Nyt olet täällä kuten halusitkin", tokaisen ilmeettömänä. "Joten hei hei sitten", käännyn kannoillani lähteäkseni.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Kuuntelin neitiä hiljaisena ja mietin itsekseni kuka tämä Eric oli. Päätin kuitenkin antaa neidin kertoa kaiken loppuun ennen kuin olisin kysynyt tästä herrasesta. Pian Evie kertoo myös, että tämä niin kutsuttu olento ei pidä minusta. Osasin kyllä jo päätellä, miksi hän ei pitänyt minusta. "Neiti Reed, saatte kyllä lääkkeenne myöhemminkin, mutta haluaisitteko nyt jotakin vähän?" kysyin kummissani ja katsahdin kannoillaan kääntynyttä neitiä nyrpeänä. "Minnekäs sinä olisit menossa, neiti Reed?" kysyin perään ja painoin käteni lantiolleni. Minun ja Evien tapaamisista ei tulisi kovinkaan helppoa, jos pelkkä sattumallinen törmäyskin kävi työstä.

Evie Reed
En ehdi ovensuuta pidemmälle, kun Jerome jo kysyy matkani syytä. Käännyn hitaasti takaisin miehen puoleen miettiessäni samalla hyvää selitystä. "Mhm.. Haluaisin ne nyt, heti", aloitan varovasti ja hieraisen kättäni hermostuneena. "Minä.. se on jo rutiini", jatkan. Astun peremmälle huoneeseen huomatessani niin monen ihmisen kulkevan käytävällä huoneeni ohi. Siinä tunteen puuskassa sitten rämäytän oven kiinni pitääkseni muut loitolla. Tajuan vasta jälkeenpäin tekoni. "Anteeksi.. ei sen pitänyt ihan noin mennä", sanon aidosti pahoillani. Laahustan miehen ohi (?) sänkyni luokse ja jään tuijottamaan ulos ikkunasta. "Hän ei tullut..", totean lopulta koluttuani koko ikkunani näkymän, joka siis on suoraan etupihalle. "Tietenkään hän ei tullut. Olet hullu. Ei sinua kukaan halua", hahmo avaa jälleen sanaisen arkkunsa. "Ole hiljaa!" parkaisen.

Jerome "Jellona" Lyon Boyd
Nyökkään päätäni anteeksiannon merkiksi. Ei pieni vihanpuuskan aiheuttama oven pamaus haitannut - ainakaan minua. Suoraan sanoen minua olisi enemmän haitannut, jos neiti olisi kaikonnut muualle ja jättänyt minut huoneeseensa. Säikähdin hieman neidin äkkipikaista käskemistä, mutta rauhoitin itseni ajatuksella, ettei sitä oltu suunnattu minulle. "Kuka ei tullut? Kenestä sinä puhut Evie?" kysyin varovasti ja vilkaisin ikkunan suuntaan, josta neiti katsoi ulos hyvin haikean oloisena (?). "Tehdäänkö sopimus neiti Reed? Jos minä käyn hakemassa sinulle lääkkeitä, lupaatko sinä pysyä täällä, kunnes palaan?" kysyin perään ja hieraisin niskaani. Katsahdin takaisin neidin suuntaan.