FRP • Saints & Sinners

Sarah
Pidin tiukasti kiinni vaunun kaiteesta. Tunsin hengitykseni hitanevan ja sykkeeni kohoavan. "Kostoni on toosi suloinen." Naurahdan, mutta ääneni värähtää pelosta. Pian vaunu pysähtyy(?) ja otteeni melkein lipeää. "Perkele" Mumisin hiljaa. Nostan itseni vaunun sisälle. Tietenkään en päässy jaloilleni vaan tipuin perseelleni. Naurahdan itsekseni ja nojaan vaunun seinään. Nostan katseeni Lucakseen hitaasti. Kurtistin kulmiani ja mietin kysymystä. Noisen vaunun penkille ja pistän käteni leualleni. Naurahdan kun ajattelen päähäni tullutta kysymystä. "Jos voisit tehä mitä tahansa minulle mitä tekisit?" Kysyn huvittuneena.

Ashley Duncan
Tobiaksen rientäessä paikalle olen jo saanut itseni aikalailla rauhoitettua, ainakin uskoisin niin. Nyökkään vain pienesti miehen kysymykseen ja siirrän katseeni maahan. Ethelin kiirehtiessä sairaalan pääovia kohti katseeni siirtyy naisen loittonevasta seläästä Tobiaksen suuntaan. "Pitäisikö häntä seurata?" kysäisen kuin en keksi muutakaan.

Lucas
Painan käteni entistä lähemmäksi kehoani, jotta pysyisin lämpimänä. Seuraan neidin yritystä päästä ylös huvittuneena ja hivuttaudun hieman lähemmäksi häntä - joukossahan on lämpimämpää. "Tuon kysymyksen sitten valitsit", töksäytän lähinnä itselleni ja hymähdän. Yleensä mieleen juolahtaa tuhansiakin asioita mitä voisin tehdä, mutta nyt en saa sanottua yhtäkään ääneen - ei sillä että mieleeni eksyisi edes yksikään. "Hieroisin jalkojasi, ehkä hartioitasi. Selkääsi, joka on aivan varmasti jumissa. Pientä somaa persesttäsi.. hmm.. jep, aikalailla", selitän virnistäen ja katsahdan neidin suuntaan. "No kumpi? Vaihtoehtoja ei paljoa ole", töksäytän huvittuneena.

Tobias Kreiss
Häkeltynyt katseeni seuraa synnyttävän neidin selkää liukuoville saakka. Sen jälkeen se hakeutuu puhujan puoleen. Mitä hän sanoi? Silmäni ovat laajentuneet ja kasvoni värittömät. Kaikki tuntuu karkaavan käsistäni. Olen avaamassa suutani, mutta sieltä pääsee vain mutinaa. Joku nappaa voimalla olkapäästäni ja kääntää liukuovien suuntaan. "Totta hitossa pitäisi", mies töksäyttää äänessään kaikkea muuta kuin vilpittömyyttä ja lähtee liukuoville minä toisessa kainalossa ja sokea toisessaan. Hänellä on kummallinen virne huulillaan.

//Sori aikahyppy, kamuset

Ethel Hope Thompson
En ole enää varma montako tuntia olen ehtinyt viettää tässä tilassa. Aika kuluu suorastaan naurettavan hitaasti. Hoitajat ja lääkäri pyörivät ympärilläni. Olen toki ollut koko ajan tietoinen tämän hetken koittamisesta, mutta jotenkin kuvittelin tämän kaiken niin eri tavalla. Jeremiah taisi kuulua tähän kuvitelmaan. Minua käsketään keskittymään. Antakaa tämän vain olla jo ohi..

/Muutama tunti, sovitaan vaik klo 4.30/

Vauvan korvia vihlova rääkäisy täyttää huoneen. Kätilö ei suostu luovuttamaan lasta minulle ennen kuin on pessyt tämän. "Saitte terveen pojan, neiti Thompson", kuulen naisen sanat. Purskahdan kyyneliin saadessani pienokaisen ensi kertaa syliini. "Hei vain", kuiskaan nuutuneena lapselleni - minun pienelle pojalleni. Voi, olisipa Jeremiah kokemassa tämän kanssani.

Ashley Duncan
Olen valveen ja unen rajamailla ollut jo useamman tunnin. Ahdistus on jo kadonnut kehostani ja oloni on vain pirun väsynyt. En ole edes jaksanut udella mitään mistään mitä näin aikaisemmin olevan vain niin väsynyt vaikka toivonkin että tämä kaikki olisi ahdistavaa unta ja heräisen omasta sängystä. _En kylläkään tiedä missä oma sänkyni sijaitsee saatika missä kotini olisi._ Yritän ravistella ajatukset pois pääkopastani, onnistuen jotenkin. Kun havahdun varmaan kymmenennen kerran minua vastakkaan partasuisen miehen kuorsaukseen ja olisin nyt hänen kurkussaan kiinni jos hoitaja ei astuisi huoneesta, johon hämärästi muistan että Ethel vietiin. Katsahdan kelloa joka näyttää jo puolta viittä hieman yli. "Tehän olitte Ethe Thompsonin seurassa." Hoitaja kysyyn osoittaen kysymyksensä minulle sekä muille ja nyökkään vaistomaisesti vaikkakin sukunimi ei sano minulle mitään. "Hän on synnyttänyt terveen pojan. Jos haluatte voitte nyt tulla katsomaan (?)" Hoitaja kysyy.

Tobias Kreiss
En ole saanut jalkaani kuriin näiden viimeisimpien tuntien aikana. Se vain jatkaa ja jatkaa vatkaamista. Pureskelisin kynteni, ellei se olisi niin huono tapaista. En ole voinut sulkea kellon tikitystä pois mielestäni - enkä vatkaavaa jalkaani, joka selkeästi saa miehen vieressäni ärtyneeksi. Hän laskee aina silloin tällöin kätensä polvelleni käskien lopettaa, mitä ikinä olen tekemässäkään. Jos en saa jalkaani kuriin hän luo mulkaisun suunnalleni ja saa jalkapohjani tuntumaan palavan kuumalta. Siitäkään huolimatta en pysty lopettamaan. Silmäni kääntyvät sokean puoleen, joka yrittää saada eväsautomaatin toimimaan. "Nyt.. helv-..", hän mutisee automaatille heiluttaen sitä puolelta toiselle. Lopulta hän saapuu takaisin paikalleen syli täynnä suklaapatukoita. Niitä hän tyytyväisenä mussuttaa seuraavat tunnit - tai ainakin uskon, että hän on varsin tyytyväinen, vaikkei hänen ilmeensä värähdäkään koskaan. Vieressäni istunut mies kuljettaa vettä pois tynnyristä sormellaan, kun hoitaja saapuu huoneeseen. Vesi putoaa lattialle ja siitä tulee pieni lammikko. Sokea hätkähtää hereille ja nousee ylös, niin että suklaapatukanpaperit lentävät hänen sylistään ympäri odotteluhuonetta. Nousen kokopituuteeni katse hoitajassa ja huulilleni muodostuu vaisu hymy. Nyökkään mitään ajattelematta ja lähden kohti huonetta muut perässäni (?).

Ashley Duncan
Aivoni toimivat hitaasti tähän aikaan yöstä vai onko se jo aamu. Vasta paria minuuttia senjälkeen kuin Tobias on kumppaneineen noussut ylös minäkin saan persukseni nostettua tuolista jossa olin viettänyt hyvän tovin. Lähden seuraamaan hoitajan johdattamaa kolmikkoa. Nälkä kurnii vatsassani. Ties milloin olin viimeksi saanut syödäkseni. Astun huoneeseen viimeisenä (?) ja näen vain hieman ihmisten välistä Etheliä. Yritän nousta varpailleni, jolloin näen pienen vauvan naisen käsivarsilla, se saa jotenkin jo väsyyneet huuleni kohoamaan vienoiseen hymyyn.

Ethel Hope Thompson
En edes huomaa yhden hoitajista katoavan jonnekin. Vain tämä pieni olento käsivarsillani on tärkeää minulle juuri nyt. Hän ei edes itke enää, tuhisee vain vasten rintakehääni. Niiskaisen onneni huipulla. Kaikki kipu ja tuska on kuin kaikonnut. Hoitaja saapuu huoneeseen muita mukanaan. Nielaisen ahdistuneena. En haluaisi ketään tänne nyt. Henkilöiden ajatukset paljastavat heidät minulle ennen kuin ehdin edes nähdä heidän kasvojaan. Varsinkin Ashleyn väsynyt iloisuus tuntuu paistavan muiden läpi (?). Parannan vauvan asentoa sylissäni ja tutkin muita väsynein silmin. "Hamid saa kadota ennen kuin astuu pidemmälle", kerron vakavana, "en mielelläni ottaisi sinua tänne." Käännän katseeni demoniin. Ihan sama mitä hän teki puolestani silloin, minä en häntä lapseni lähelle päästä.

Tobias Kreiss
Nyökkään vieno hymy huulillani ja otan askeleen päästäkseni lähemmäksi neidin käsivarsilla lepäävä pienokaista, mutta matkani pysähtyy nopeasti. Herra askeltaa vierelleni vihaisena - en näe hänen kasvojaan, mutta voin ilmapiirin vauhdikkaasta muutoksesta päätellä sen - käsi tiukasti olkapäälläni, pitäen minut aloillaan. "Ja minä en mielelläni tekisi tätä, mutta jos käännät selän minulle, käännät sen myös tälle." Kuulen selkäni vasemmalta puolelta kolistelua, kun koriste-esineet helisevät sivupöydällä. Vilkaisen nopeasti äänen suuntaan ja se taitaa olla virhe, koska toisen tohelointi herättää minussa vain sääliä. Säälistä seuraa tuskaisa äänähdys, joka ei miellytä herraa vieressäni. "Hiljaa. Puhu, kun sinua puhutellaan", mies mutisee vihaisena hampaidensa välistä. En vain saa silmiäni irti tohelosta, joka jatkaa - kirjaimellisesti - sokeana matkaansa huoneen poikki. "Niin miten on emokarhu? Jäänkö vai lähdemmekö?" Käteni kurottautuu jo sokean suuntaan, ja kun tajuan sen hetken päästä vedän käteni takaisin.

Ethel Hope Thompson
Pienokainen kujertaa autuaan tietämättömänä tilanteen vakavuudesta. Nyin suupieliäni tietämättä mitä tehdä. Yritän parannella asentoani sängyllä, kun kuulen kolahduksen. Tobiaksen ajatukset tunkeutuvat päähäni, minkä jälkeen Hamidin negatiiviset tunteet vyöryvät niiden päälle. Vedän syvään henkeä. "Hyvä on, hyvä on", huokaisen väsyneenä, "mutten silti ymmärrä motiivejasi tälle." Vaikka oloni tuntuu yhä heikolta, päätän silti kurottautua istumaan sängyn reunalle poikavauva sylissäni. Kylmä lattia tuntuu ikävältä paljaita jalkapohjiani vasten. Luon Tobiakseen tyhjän katseen - en varsinaisesti tiedä, miksi edes katson häntä. Kapaloitu käärö alkaa itkemään, minkä seurauksena painan sen lähemmäs rintakehääni ja alan keinutella sitä puolelta toiselle.

Hamid Rahal
Kuullessani minua miellyttävän myöntymyksen hellitän otettani poikasesta. "Sinun ei tarvitse murehtia motiivejani, ne voivat jäädä salaisuuksiksi", töksäytän ilme peruslukemilla ja ilmapiiri on jälleen jotakuinkin neutraali - tai ainakaan sitä ei enää myrkytä minun vihani. "Mikäs tuon palleron nimeksi tulee?" kysyn tutkaillen naperoa etäämmältä. Haluaisin pidellä sitä, mutta tiedän sen haparan luonteen - niin psyykkisen kuin fyysisenkin. Vieressäni nököttävä poju taitaa ajatella samaa, koska hän tapittaa nyyttiä ja äitiä yhtä hiljaisena ja kiehtoutuneena kuin minäkin. "On se kumma, kun Jumala on olemassa ja hän päättää viedä lapsensa silmät", kuulen taka-alalla miekkosen mutisevan henkensä alla, kun hän yrittää suunnistaa muiden luokse. "Oletteko kunnossa?", poju kysyy vierestäni varovasti, koska pelkää luultavimmin satuttavansa äänelläänkin kaksikkoa.

Ethel Hope Thompson
Nostan katsettani Hamidin silmien tasolle. Olen jo avaamassa suutani vastalauseeseen, mutta päätän jättää sanomatta, koska en millään jaksaisi riidellä juuri nyt. Pienokainen vaipuu vähitellen uneen ja saa pienen hymyn nousemaan huulilleni. "Sinulla on aivan isäsi silmät", kuiskaan niin hiljaa, että tuskin itsekään sitä kuulen. Hätkähdän tähän maailmaan demonin kysyessä nimestä. Ehdin kuulla sokean pojun tokaisun, mutten näe sopivaksi vastata hänelle mitään. Olen avaamassa suutani vastatakseni Hamidille, kun yhtäkkiä pysähdyn niille sijoilleni. "Minä.. Minä olen miettinyt muutamaa vaihtoehtoa", vastaan ympäripyöreästi katse kaukaisuudessa. En halua antaa hänelle nimeä ilman Jeremiahin suostumusta.. Pyyhkäisen kämmenselälläni poskelle vierähtäneen kyyneleen ennen kuin kukaan muu ehtisi sitä huomata. "Luulisin", vastaan Tobiakselle lähtiessäni kokeilemaan kävelyä, mikä taisi olla erittäin huono idea. Näkökenttäni sumenee ja joudun istumaan samantien takaisin sängylle.